En muista, enkä tahdokkaan. Mahdotonta unohtaa.

Niin sairas, mutta niin kiehtova.

Draamaa, rakkautta, kauhua, pelkoa ja jännitystä. Kyyneliä ja hymyjä kaikkea sitä on Deborah Spungenin kirjoittama elämänkerta, hänen tyttärensä elämästä. Tämä totuudenmukainen ja monia tunteita herättävä teos onkin yksi parhaimmista kirjoista joita olen lukenut. Alkuperäis nimeltä Nancy-nimeä kantava kirja on And I dont want to live this life. Kirjan on siis kirjoittanut Deborah Spungen ja kyseinen teos julkaistu vuonna 1983.

Kirjan päähenkilö, eli Nancy syntyi vuonna 1952 Pennsylvaniaan ja kirjan tapahtumat alkavat myöskin sieltä, hieman ennen hänen syntymäänsä. Nancyn äidillä eli Deborahilla on jo vaikeaa raskausaikana, synnytyksestä puhumattakaan. Jo kirjan alussa, tulee vastaan hyvin kaunis kohta, Nancyn synnyttyä Deborah lupaa Nancylle ja itselleen, että vaikka mitä tulisi vastaan hän ei luovuta. Luulen, että hän aavisti mitä tuleman pitää sillä Nancyn lapsuus oli jo vaikea, hän itki suunnattomasti ja jo nuorena hänellä oli väkivaltaisia piirteitä. Nancyn perhe on keskiluokkainen, isä liikemies ja äiti on osan kirjasta kotona hoitamassa, Nancya ja hänen sisariaan Susania ja Davidia.

Hieman vanhemmaksi kasvettuaan, Deborah oli hyvin vakuuttunut, ettei Nancy ollut täysin normaali. Hän oli niin väkivaltainen, että kävi jopa lastenhoitajien kimppuun. Myöskään koulussa Nancy ei saanut kavereita, vaikka hän oli hyvin fiksu ja numerot olivat kiitettäviä. Deborah raahasi Nancya lääkäristä, psykiatrille ja psykiatrilta psykologille, mutta aivan turhaa. Kukaan heistä ei löytänyt Nancysta vikaa. Jo hyvin nuorena vanhemmat pistivät Nancyn sisäoppilaitokseen, koska eivät pärjänneet hänen kanssaan. Muu perhe ei myöskään kestänyt Nancyn puheita kuolemasta ja sen ihannoinnista. Jo kymmenen vuotiaana Nancy sanoi, että ei tule elämään yli 21 vuotiaaksi.

Mitä vanhemmaksi tyttö kasvoi, sitä suuremmiksi Nancyn ongelmat kasvoivat. Teini-iässä Nancy sekaantui huumeisiin ja kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan heräsi, mutta ei niin hyvällä tavalla. 14 vuotiaana Nancy jopa joutui sairaalaan, koska hän teki itselleen niin sanotun puoskari abortin. Todellisuudessa tyttö ei ollut edes raskaana. Poliiseilta Nancy ei myöskään välttynyt, hän jäi useaan otteeseen kiinni varastamisesta ja huumeiden hallussa pidosta.

Pahimmillaan Nancy oli kuin elävä ruumis, oli hänellä myös hyviä aikoja. Hyvinä aikoina Nancy ja Deborah viettivät paljon aikaa, muu perhe oli lähestulkoon hylännyt Nancyn, mutta ei Deborah. Hän ei hylännyt tytärtään koskaan. Silloinkin ku Nancy oli kuivilla huumeista hän ei päästänyt irti sanonnastaan: ''Kuolen ennenkuin täytän 21 vuotta''

Lopullinen alamäki alkoi, kun Nancy pitkäaikainen unelma vihdoin toteutui. Nimittäin hän löysi muusikko poikaystävän. Nancy löysi pahamaineisin Sex Pistols-yhtyeen laulajan Sid Vicioussin. Sid ei ollut Nancylle lainkaan hyvää seuraa, mutat hänen kanssaan Nancy oli onnellinen. Nancy vei jopa Sidin perheensä luo näytille.

 Vain neljä kuukautta ennen, kuin Nancy olisi juhlinut 21 vuotissyntymäpäiviään, löydettiin vaalea ja jollain tavalla hyvin kaunis tyttö Nancy hotellin lattialta kuolleena. Nancya oli puukotettu metsästysveitsellä, jonka tyttö oli itse ostanut. Sid pidätettiin Nancyn taposta, mutta myöhemmin surun murtama mies kuitenkin pääsi vapaaksi takuita vastaan.

Nancyn kuolema sai hetkellisesti pienen osan maailmasta sekoamaan. Sid murtui, Nancyn perhe oli toisaalta helpottunut mutta surivat rakasta Nancya ja paparazzit eivät jättäneet Spungenien perhettä rauhaan. Loppu kirjassa Deborah suunnitteli jo itsemurhaa. Hän tunsi olonsa huonoksi äidiksi, joka sai aikaan tytön joka ei tahtonut elää.

Loppupeleissä koskaan ei saatu selville kuka tappoi Nancyn. Mutta uskottavimman teorian mukaan, Nancy pakotti Sidin tappamaan itsensä vedoten rakkauteen. Mutta Nancyn kuolemasta on vieläkin, hyvin erinlaisia teorioita. Toinen asia mitä koskaan ei saatu selville oli se, että miksi Nancy oli sellainen, kuin hän oli. Miksi hän itki vauvana taukoamatta, miksi hän koitti saada lapsenhoitajan hengiltä, miksi hän yritti tappaa itsensä lukuisia kertoja ja miksei hän halunnut elää? Nykypäivän tutkimusten mukaan, tutkijat ovat sitä mieltä, että hänellä saattoi olla pahalaatuinen skitsofrenia.

Kirjan koskettavin hetki on mielestäni kun Deborah menee Nancyn kuoleman jälkeen autoonsa ja lähtee ajamaan. Ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen, Deborah itkee. ''Itkin lastani. Vihdoinkin minulla oli aikaa itkeä lastani. ''Näihin kauniisiin sanoihin ja tunnelmiin kirja loppuu.

Monet ehkä ihmettelevät, että miksi valitsin juuri näin synkän kirjan. Kaiken sen järkyttävän huumemaailman takana tästä kirjasta löytyy hyvin kaunis tarina. Rakkaustarina. Äidin ja tyttären välinen rakkaus. Ja vaikka Nancy oli kovin sairas olen sitä mieltä, että kovan kuoren alla Nancy oli vain pieni tyttö joka tarvitsi tukea ja ymmärrystä mitä hän ei koskaan saanut. Koko kirjan ajan, odotin ja toivoin, että tulisi joku joka ymmärtäisi Nancyn sairauden, ja pystyisi auttamaan tätä.

Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi lukea tämä kirja, sillä tämä kirja kertoo siitä, että miten vaikeaa elämä voisi oikeasti olla. Ja kuinka pitäisi muista iloita pienistä elämän iloista!


Kuvat otettu googlen kuvahakua käyttäen.