Ei niin puhdistava lukukokemus

Sofi Oksasen kirjoittama teos Puhdistus on julkaistu vuonna 2008. Kirjan tapahtuvat sijoittuvat 1900-luvun loppuun mutta kirjassa kuitenkin sukelletaan 1900 luvun alkuun toisen päähenkilön muisteloiden kautta. Miljöönä kirjassa toimii Viron maaseutu. Puhdistuksen tavoitteena ja ydinasiana on ottaa kantaa Viron historiaan ja avata sitä lukialle. Kirjan päähenkilöinä toimivat Aliide Truu, joka on neuvostomiehityksestä selvinnyt vanha rouva, sekä nuori nainen Zara.

Kirjan tapahtumat alkavat, kun maalla asustava Aliide Truu löytää pihaltaan nuoren naisen Zaran. Zara on prostituoitu ja päätynyt Aliiden pihalle paettuaan väkivaltaisuuksia ja alistusta. Pahoinpidellyn Zaran kohtalo on raju, sillä hänet on huijattu prostituoiduksi ja seksiorjaksi mafiapomoille. Aliide Truun pihalle Zara on päätynyt paettuaan väkivaltaista parittajaansa.

Zaran kohtalo ei kuitenkaan ole kaukana Aliiden kohtalosta. Aliide Truukin on saanut kokea elämässään seksuaalisen alistuksen lisäksi, sisarusvihaa ja mielipuolista rakkautta. Muistelmissaa Aliide kertoo sisarestaan Ingelistä ja tämän tyttärestä Lindasta. Kirjassa Linda paljastuukin Zaran äidiksi. Aliide kokee suurta katetutta sisartaan Ingeliä kohtaan, sillä tämä on saanut omakseen Aliiden pakonomaisen rakkauden kohteen Hansin.

Neuvostoliiton puhdistuksen ansiosta, Aliide kuitenkin pääsi eroon sisarestaan Ingelistä ja tämän tyttärestä, joka karkotettiin Siperiaan. Kateellinen Aliide tunsi suurta iloa saadessaan pitää heidän talonsa. Huolimatta suuresta tunteen palosta sisarensa miestä Hansia kohtaan, Aliide kuitenkin nai toisen miehen, Martinin. Lindan ja Ingelin karkotuksen jälkeen Hans jäi kuitenkin piileskelemään minulle hieman epäselväksi jääneestä syystä Aliiden taloon.

Vaikkei Aliide ja Zara sukulaissuhteesta huolimatta ole pitäneet yhteyttä, alkaa heidän kohtalonsa ja menneisyytensä muodostamaan samankaltaista tarinaa.Aliide Truun nuoruus oli vaikea neuvostoliiton miehityksen takia, viron historia sisälsi väkivaltaa, pelkoa ja seksuaalista-alistusta. Zaran tarina puolestaan on täysin samankaltainen, tosin vain sovitettuna nykyaikaisempaan malliin. Kummankin naisen maailmassa arkipäivään kuuluu pelko, suru ja traumat hirmuteoista.

Aliide Truun kertomukset menneisyydestään kertovat puolestaan siitä, kuinka kauheisiin tekoihin kateus voikaan johtaa. Ja kuinka hyväkin ihminen voi sortua tekemään huonoja valintoja kateuden ja rakkauden tähden.

Kirja oli mielestäni aika ahdistavaa luettavaa. Ahdistavan kirjasta teki Oksanen karkea tyyli kirjoittaa, mitään ei kaunisteltu vaan asiat kirjoitettin ja kuvattiin niinkuin ne oli. Jos kirjan tavoitteisiin kuuluisi saada lukija pysähtymään ja ajattelemaan menneisyydessä ja nykypäivänä ympärillämme tapahtuvaa pahuutta, on Oksanen onnistunut tavoitteessaan. Rajun ja onnettoman tekstin vuoksi lukukokemus ei ollut mielestäni kovin miellyttävä, mutta kirjaa suosittelisinkin ihmisille joiden lukuihanteena on omaani rankempi ja raaempi kirjallisuus.

Ensi askeleeni queer-kirjallisuuteen

Dorian Grayn muotokuva on Oscar Wilden vuonna 1891 luoma teos. Kirjan päähenkilönä seikkailee nimensä mukaisesti Dorian Gray, joka on erittäin kaunis ja kirjan sanoin jopa poikkeuksellisen kaunis mies. Tärkeässä roolissa on myös maalari nimeltä Basil Halward sekä Lordi Henry. Sivuhenkilöinä kirjassa on muun muassa Sibyl Vane, Dorian Grayn rakastajatar. Miljöönä kirjassa toimii 1800 luvun Englanti.

Kaikki alkaa, kun maalari Basil Hallward ikuistaa Dorian Grayn maalaukseen. Lordi henrin nähdessä kuvan hän ihastuu silmittömästi kuvan malliin, niin kauniina Lordi pitää Dorian Grayta. Basil kuitenkin tuntee Wottonin maineen, sillä hänellä on kirjan sanoin tapana turmella ihmisiä ja kaunis Dorian Gray ei Basilin mielestä turmelua ansaitse. Vaikka Henry hehkuttaa Dorian Graylle hänen kauneutta, tulee hän maininneeksi, että kauneus on kuitenkin katoavaista, joka saa Dorian Grayn kauhuissaan surkuttelemaan tulevaisuuttaan.

Dorian Gray päättää lähestulkoon tehdä kaikkensa, että hän pysyisi kauniina ja nuorekkaana ja rukoileekin sitä harvasa ilta. Dorian toivoo, että pelkästään Basilin maalaama muotokuva vanhenisi mutta ei hän itse. Lopulta hänen toiveensa toteutuu ja siitä alkaa Dorianin rappeutuminen.  Lordi Henry Wotton on suuri tekijä Dorianin rappeutumisesta, sillä Wotton vetää Dorian Grayn mukaan turmeltuneeseen elämään johon kuuluu prostituoituja, päihteitä, rikoksia ja rötöksiä. Myös luonteeltaan Dorian muuttuu kyyniseksi ja tunteettomaksi. Dorian Graylla on myös rakastettu, näyttelijä neito Sibyl Vane, joka kuitenkin tappaa itsensä Dorianin kyyniseksi muuttuneen luonteen takia.

Vaikka Dorian rappeutuu hänen ulkonäkönsä ja ulkoinen kauneus säilyy, mutta muutokset jota hänessä tapahtuu välittyvät muotokuvassa, joka muuttuu päivä päivältä rumemmaksi ja inhottavammaksi. Maalausta voisi verrata Dorian Grayn omatuntoon, jota hän inhoaa.

Käännekohta kirjassa on, kun Dorian Gray riistää hengen Basil Hallwardilta ja samalla hänestä tuntuu, kuin hän tappaisi omatuntonsa. Murhan tehtyään Dorian päättää tuhota maalauksen, jottei se paljastaisi hänen rikostaan. Hän päättää iskeä saman puukon läpi muotokuvasta, jolla tappoi myös Basil Hallwardin mutta Dorian Gray löydetäänkin kuolleena. Kuollut Dorian Gray on muuttunut kauniista miehestä rumaksi, vastenmieliseksi ja vanhaksi mutta muotokuva on muuttunut alkuperäiseen muotoonsa. Dorianin löytäneet miehet eivät olisi edes tunnistaneet hirviöksi muuttunutta Dorian Grayta ellei hänen sormessaan olisi ollut hänen sormuksensa.

 Kokonaisuutena kirja oli hyvin tapahtumarikas ja juoni erittäin nerokas. Mutta kuitenkin kirjasta mielestäni puuttui se jokin, joka olisi saanut minut syttymään. Luulen, että kirjan hyvin vanha ikä oli yksi tekijä siihen. Mielestäni kirja kuitenkin kärjistää ja pohtii hyvin sisäisen ja ulkoisen kauneuden ristiriitoja ja opettaa, että myös sisäinen kauneus on ulkoista ja ulkoista kauneutta ei ole ilman sisäistä kauneutta.

En muista, enkä tahdokkaan. Mahdotonta unohtaa.

Niin sairas, mutta niin kiehtova.

Draamaa, rakkautta, kauhua, pelkoa ja jännitystä. Kyyneliä ja hymyjä kaikkea sitä on Deborah Spungenin kirjoittama elämänkerta, hänen tyttärensä elämästä. Tämä totuudenmukainen ja monia tunteita herättävä teos onkin yksi parhaimmista kirjoista joita olen lukenut. Alkuperäis nimeltä Nancy-nimeä kantava kirja on And I dont want to live this life. Kirjan on siis kirjoittanut Deborah Spungen ja kyseinen teos julkaistu vuonna 1983.

Kirjan päähenkilö, eli Nancy syntyi vuonna 1952 Pennsylvaniaan ja kirjan tapahtumat alkavat myöskin sieltä, hieman ennen hänen syntymäänsä. Nancyn äidillä eli Deborahilla on jo vaikeaa raskausaikana, synnytyksestä puhumattakaan. Jo kirjan alussa, tulee vastaan hyvin kaunis kohta, Nancyn synnyttyä Deborah lupaa Nancylle ja itselleen, että vaikka mitä tulisi vastaan hän ei luovuta. Luulen, että hän aavisti mitä tuleman pitää sillä Nancyn lapsuus oli jo vaikea, hän itki suunnattomasti ja jo nuorena hänellä oli väkivaltaisia piirteitä. Nancyn perhe on keskiluokkainen, isä liikemies ja äiti on osan kirjasta kotona hoitamassa, Nancya ja hänen sisariaan Susania ja Davidia.

Hieman vanhemmaksi kasvettuaan, Deborah oli hyvin vakuuttunut, ettei Nancy ollut täysin normaali. Hän oli niin väkivaltainen, että kävi jopa lastenhoitajien kimppuun. Myöskään koulussa Nancy ei saanut kavereita, vaikka hän oli hyvin fiksu ja numerot olivat kiitettäviä. Deborah raahasi Nancya lääkäristä, psykiatrille ja psykiatrilta psykologille, mutta aivan turhaa. Kukaan heistä ei löytänyt Nancysta vikaa. Jo hyvin nuorena vanhemmat pistivät Nancyn sisäoppilaitokseen, koska eivät pärjänneet hänen kanssaan. Muu perhe ei myöskään kestänyt Nancyn puheita kuolemasta ja sen ihannoinnista. Jo kymmenen vuotiaana Nancy sanoi, että ei tule elämään yli 21 vuotiaaksi.

Mitä vanhemmaksi tyttö kasvoi, sitä suuremmiksi Nancyn ongelmat kasvoivat. Teini-iässä Nancy sekaantui huumeisiin ja kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan heräsi, mutta ei niin hyvällä tavalla. 14 vuotiaana Nancy jopa joutui sairaalaan, koska hän teki itselleen niin sanotun puoskari abortin. Todellisuudessa tyttö ei ollut edes raskaana. Poliiseilta Nancy ei myöskään välttynyt, hän jäi useaan otteeseen kiinni varastamisesta ja huumeiden hallussa pidosta.

Pahimmillaan Nancy oli kuin elävä ruumis, oli hänellä myös hyviä aikoja. Hyvinä aikoina Nancy ja Deborah viettivät paljon aikaa, muu perhe oli lähestulkoon hylännyt Nancyn, mutta ei Deborah. Hän ei hylännyt tytärtään koskaan. Silloinkin ku Nancy oli kuivilla huumeista hän ei päästänyt irti sanonnastaan: ''Kuolen ennenkuin täytän 21 vuotta''

Lopullinen alamäki alkoi, kun Nancy pitkäaikainen unelma vihdoin toteutui. Nimittäin hän löysi muusikko poikaystävän. Nancy löysi pahamaineisin Sex Pistols-yhtyeen laulajan Sid Vicioussin. Sid ei ollut Nancylle lainkaan hyvää seuraa, mutat hänen kanssaan Nancy oli onnellinen. Nancy vei jopa Sidin perheensä luo näytille.

 Vain neljä kuukautta ennen, kuin Nancy olisi juhlinut 21 vuotissyntymäpäiviään, löydettiin vaalea ja jollain tavalla hyvin kaunis tyttö Nancy hotellin lattialta kuolleena. Nancya oli puukotettu metsästysveitsellä, jonka tyttö oli itse ostanut. Sid pidätettiin Nancyn taposta, mutta myöhemmin surun murtama mies kuitenkin pääsi vapaaksi takuita vastaan.

Nancyn kuolema sai hetkellisesti pienen osan maailmasta sekoamaan. Sid murtui, Nancyn perhe oli toisaalta helpottunut mutta surivat rakasta Nancya ja paparazzit eivät jättäneet Spungenien perhettä rauhaan. Loppu kirjassa Deborah suunnitteli jo itsemurhaa. Hän tunsi olonsa huonoksi äidiksi, joka sai aikaan tytön joka ei tahtonut elää.

Loppupeleissä koskaan ei saatu selville kuka tappoi Nancyn. Mutta uskottavimman teorian mukaan, Nancy pakotti Sidin tappamaan itsensä vedoten rakkauteen. Mutta Nancyn kuolemasta on vieläkin, hyvin erinlaisia teorioita. Toinen asia mitä koskaan ei saatu selville oli se, että miksi Nancy oli sellainen, kuin hän oli. Miksi hän itki vauvana taukoamatta, miksi hän koitti saada lapsenhoitajan hengiltä, miksi hän yritti tappaa itsensä lukuisia kertoja ja miksei hän halunnut elää? Nykypäivän tutkimusten mukaan, tutkijat ovat sitä mieltä, että hänellä saattoi olla pahalaatuinen skitsofrenia.

Kirjan koskettavin hetki on mielestäni kun Deborah menee Nancyn kuoleman jälkeen autoonsa ja lähtee ajamaan. Ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen, Deborah itkee. ''Itkin lastani. Vihdoinkin minulla oli aikaa itkeä lastani. ''Näihin kauniisiin sanoihin ja tunnelmiin kirja loppuu.

Monet ehkä ihmettelevät, että miksi valitsin juuri näin synkän kirjan. Kaiken sen järkyttävän huumemaailman takana tästä kirjasta löytyy hyvin kaunis tarina. Rakkaustarina. Äidin ja tyttären välinen rakkaus. Ja vaikka Nancy oli kovin sairas olen sitä mieltä, että kovan kuoren alla Nancy oli vain pieni tyttö joka tarvitsi tukea ja ymmärrystä mitä hän ei koskaan saanut. Koko kirjan ajan, odotin ja toivoin, että tulisi joku joka ymmärtäisi Nancyn sairauden, ja pystyisi auttamaan tätä.

Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi lukea tämä kirja, sillä tämä kirja kertoo siitä, että miten vaikeaa elämä voisi oikeasti olla. Ja kuinka pitäisi muista iloita pienistä elämän iloista!


Kuvat otettu googlen kuvahakua käyttäen.